Huonon parisuhteen vaikutukset

"Jääkö kaikkiin ihmisiin arvet kiinni näin?", huomaan ajattelevani kun eteeni tulee taas asia mikä muistuttaa huonosta itsetunnostani ja siitä miksen osaa toimia "normaalisti" tasapainoisessa parisuhteessa.

Kaikilla meillä on huonoja parisuhteita. Se on fakta. Ja mielestäni hyvä niin. Sillä se mikä ei tapa, vahvistaa.

Olen herkkä ja romanttinen ihminen ja minulla on luontainen tarve miellyttää ihmisiä lähelläni.
Olen ollut ns. tossun alla. Tietämättäni. Huomasin sen vasta jälkeenpäin. Tajusin kaiken vasta jälkeenpäin. Näin kaiken tavallaan selvästi ensimmäisen kerran vasta kun olin eronnut. Se on ainut asia mikä on oikeasti jäänyt vi***tamaan jälkeenpäin. Ja sehän on valtava asia!

Kysymyksiä nyt voi kysellä loputtomiin. Miksi? Miten? so what miksi ja miten. Pääasia on että on loppupeleissä on ymmärtänyt. Eron jälkeen sinkkuna eläessäni en tavallaan huomannu huonoa itsetuntoani, ei kiinnostanut ihmisten mielipide, koska en hakenut ketään kenen mielipide kiinnostaisi. Se tuntui vapauttavalta.

Sitten eräänä heinäkuun aampäivänä. Menin krapulassa ja kolme tuntia nukkuneena töihin Abc:lle hesburgerin kassalle. (ehkä kamalin paikka olla töissä krapulassa) Enkä malttanut odottaa että mun tauko alkais, niin pääsisin faceen etsiin sen jätkän kenet tapasin edellisenä iltana. Riku se oli nimeltään. Missä se taas sano asuvansa? Raumalla. Ei helvetti 6 eri rikua raumalta... Profiilikuvan perusteella ja silkalla tuurilla tökkäsin oikeaa ihmistä. Ja alettiin viestitteleen. En saanut sitä ihmistä mielestäni. Nyt oli yhtäkkiä ihminen, kenen mielipide kiinnosti. Ja siitä lähti tähänastisen elämäni paras parisuhde. reilu 1,5 vuotta siitä on kulunut, ja olen tänä aikana saanut todeta, kuinka sinisilmänen olenkaan aiemmin ollu. Kuinka pahasti olen antanu toisen ihmisen mielipiteen vaikuttaa omakuvaani ja itseinhooni. Haen joskus edelleen vaistomaisesti toisen hyväksyntää kaikelle tekemiselleni ja sille miltä näytän. Onneksi tämä nykynen avopuoliso on saanut koulutettua mua parempaan suuntaan. Siitä olen ikuisesti kiitollinen jollekin ihme voimalle mikä saatto meidät yhteen. Oli se sitten mun pikkusisko ketä mut pakotti siihen tiettyyn baariin sinä iltana ku tavattiin, tai kohtalo tai mikä hyvänsä.

Olin typerä. Olin rakastunut. Tein kaikkeni että toisella olisi hyvä olla ja että se toinen olisi tyytyväinen. Eikä se siltikään ollut. Huoh, kuinka se tunne murskaakaan ihmisen.
Pidin tukkaani kiinni suurimman osan ajasta (sillä se piti enemmän siitä että ne oli kiinni), Se päätti millon olen sopivan laiha. Se päätti minkä paidan laitan. Se päätti etten saa syödä sen läsnäollessa sipsiä, tuorekurkkua tai mitään mikä rouskuu, koska kuulostan kuulemma vammaselta. Se päätti miten tuhlasi oman aikansa, omat rahansa, ja kuinka minä käytän omat rahani. Aikahan meni lapsen tulon jälkeen kotona ollessa, kunnes löydin muitakin äitejä MLL:n vauvakahvilasta. (Tuosta paikasta tuli henkireikä vähäksi aikaa) . Aina kun itkin, itkin piilossa. Menin vessaan, toiseen huoneeseen, enkä hiiskunutkaan, vaan itkin täydessä hiljaisuudessa sitä paskaa ulos mitä kertyi muhun sisälle. Koska kun se huomas et itken: " Mitä sä itket? Lopeta ny toi, toi on ihan typerää"

Minä hoidin kodin. Lapsen. Koiran. Ja miehen. Ja silti se ei riittänyt. Ja syytin siitä itseäni.
Ikinä ei riidelty. Sillä se ei ollut ikinä kotona. Tai kun oli, oli liian väsynyt keskustelemaan ja käski olla hiljaa. Silti olin täysin rikki kun se parisuhde päättyi. En käsitä minkä takia.

En ole ikinä avautunut täällä tällä tavoin. Kiitos kaikille tekstin lukeneille. Ja varsinkin tähän, saa kommentoida.

 Onko joku muukin huomannut jälkeenpäin olleensa suhteessa, jossa sinua on satutettu henkisesti? Näettekö te vielä tänäpäivänä sellaisen suhteen vaikutuksia?