Se tietää aina huonoa kun puhelimen ruudussa näkyy että Kehrääjistä soitetaan (ch:n päiväkoti ryhmä). Aina on jotain huonosti :D
Tällä kertaa pelästyttivät vähän pahemmin.
"Ch löi leukansa liukumäessä ja se aukes aika pahasti. Ovat nyt menossa polille, menetkö sinne suoraan" HUH!
No lähdin töistä suoraan polille, koko matkan mielikuvitus laukkasi ja toi mieleen toinen toistaan kamalampia kauhukuvia pojan naaman kunnosta...
Kun pääsin polille, kävelin suoraan polille, mutta en nähnyt poikaa missään, ne on päässy jo huoneeseen, vahinko että en nähnyt yhtäkään hoitajaa pitkään aikaan keneltä voisi kysyä että mihin huoneeseen poika vietiiin. Vihdoin kun tämä tilanne tapahtui, ja minut ohjattiin yhteen huoneista. Siellä se poika makasi sängyllä tarhantäti vieressään tyynen rauhallisena. Peloissaan, mutta rauhallisena.
Äitinä oli kamala kattella vierestä kuinka pieni huusi hysteerisenä syliin turvaan ilkeän lääkärisedän piikitettävänä olemisesta... Mainitsin jo perheelle, että lääkäri olisi voinut olla hellävaraisempi. Eikä niin että marssii huoneeseen, vetää hanskat käteen, pyytää potilaan makuuasuntoon ja heittää rätin lapsen naaman päälle, niin että lapsi ei näe mitään, eikä tiedä mitä tapahtuu. TOTTAKAI on paniikissa kun et tiedä mitä tapahtuu! Argghh!!
Mutta pakko sanoa että hoitaja oli mukava. Ja potilas oli maailman reippain pieni poika!
Sillä heti kun tikkaus oli ohi, ja hoitaja oli vielä laittanut laastarin tikkien päälle, ch pääsi syliini, ja rauhottui. Luojan kiitos!
Saatiin lähteä, mutta yhteistuumin tarhatädin kanssa päätettiin että ch olisi kotona loppupäivän, sen verran pikkumies kuitenkin säikähti, että lähdettiin hakemaan reppua vaan hoidosta, jonka jälkeen piti käydä töissä nopeesti tekemässä palkanlaskenta loppuun (milläköhän keskittymisellä senkin sain hoidettua) ja sitten kotiin päiväunille.
Olin aivan varma että kun poika on nukkumassa, ja annan itelle luvan rauhottua ja rentoutua, että saisin jonkunnäkösen romahduksen kaikesta. En kuitenkaan. Poika jäi nukkumaan mun viereen sohvalle, joten pidin itteni kasassa senkin ajan. Mutta annoin itelleni luvan tehdä jotakin terapeuttista ja rentoa. Saisi itsekin sillä tavalla rauhotuttua.
siispä kahvia, sukan kutomista ja täydellisiä naisia. Se on mun henkireikä. Kun saa vaan istua sohvalla "itsekseen" välillä ja tehdä ihan just sitä mitä huvittaa tai olla tekemättä mitään!
<3
Kaikki olivat huojentuneita ja vähätteleviä haavasta, paitsi minä. Äidin silmiin noin pienen leuan tikkaaminen ja sorkkiminen puudutusneulalla oli kamalinta mitä olen joutunut todistamaan tähän asti.
Älkääkä käsittkö väärin. Itse pystyn seuraamaan sivusta ties millasta leikkausta ja verenvuotoa, mutta kun jotain tapahtuu omalle lapselle, niin mun sietokyky menee siinä. Rauhallisena pysyn, mutta sisältä olin aivan paniikissa.
Noh, ens tiistaina mennään ottamaan tikit pois, mikä onnistunee huomattavasti helpommin kuin itse tikkaaminen, ottaen huomioon tilanteen.
 |
| jäätelöllä operaation jälkeen <3 |
taas seuraavaan kertaan <3
p.s. pahoittelut jos teksti on sekava, tai toistan kauheesti jotain, ei ajatus kullje tässä asiassa kunnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti