Mun vanhemmat erosivat kun olin... 2 vuotias suurinpiirtein. Joten en muista yhteistäaikaa ollenkaan. Ensimmäiset muistot ovat siitä kuinka oltiin viikonloppuja iskällä. Se jokatoinen.
Muistan katkeruuden, ja toisen vanhemman puolustelua toiselle. Muistan aika vähän. Mutta tarpeeksi. Lapselle on kamalaa kuultavaa kun esim isä haukkuu lapselle tämän ätitiä tai päinvastoin. Onneksi, jotta opin jotain omalle kohdalleni. En koskaan ole, tai tule haukkumaan ch:lle hänen isäänsä. Enkä hänen valintojaan. Se ei ole mun tehtäväni.
Kun menin ala-asteelle, ja pääsin kuulemaan muiden lasten perheistä. Muillakin äiti ja isä asuu eri osotteissa. Muidenki vanhemmat on eronnu!
Mut sitten oli niitä joiden vanhemmat oli yhdessä. Oliko ne perheet mun silmissä onnellisempia? En usko, mutta joku siinä viehätti.
Olin varma että itselläni olisi ehjä perhe, sitten kun joskus tekisin lapsia. Se tuntu jotenkin paremmalta ajatukselta. Että vanhemmat ovat yhdessä. Perhe olisi yhdessä.
Minua itseäni kiusattiin ala-asteella, mutta ei sen takia että vanhempani oli eronneet.
Muutama kiusaamistapaus on juurtunut mieleen, ja muista ne selvästi.
Yksi oli se kun välitunnilla keskellä koulun pihaa eräs luokkamme poika tuli ja kiskaisi housuni nilkkoihin. Jähmetyin hetkeksi, jouduin pakokauhun valtaan. En tiennyt mitä mun pitäis tehdä. Lopulta nostin housut ylös ja lähdin sisälle. Vessaan itkemään. En kertonut tästä opettajille, enkä vanhemmilleni. Tunsin häpeää ja hämmennystä. Poika joka teki tämän, oli osoittanu että piti minusta, eikä ollut koskaan aikaisemmin kiusannut mua mitenkään. en ymmärtänyt miks se teki niin.
Toinen on se kun paras ystäväni sai rakkauskirjeen luokallamme olevalta pojalta. Kirjeessä kehuttiin kuinka "kiva" ja " söpö" ystäväni on, ja kysyttiin josko hän haluaisi olla pojan tyttöystävä. Lopuksi kirjeessä luki " Miksi olet heinin kaveri, se ei ole yhtään niin nätti tai kiva kun sä. Sun ei pitäis olla heinin kaveri"
En muista sanasta sanaan, mutta näin siinä luki. Se oli kamalaa :(
Ylä- asteelle siirryttäessä minusta tuli kapinallinen. Halusin olla kova. Halusin olla niin kova ja cool, että mua ei kiusattais koskaan. Vaan että musta tulis yks koulun cooleista tyypeistä jotka kävi salaa röökillä ja jotka kuunteli rokkia ja kiroili. 7 luokalla aloin tupakoimaan. Maistoin alkoholia. Vedin muistaakseni ekat kännitkin. Tutustuin Mantaan, yhteen rakkaimmista ystävistä vielä nykypäivänäkin. Meistä tuli kolmisin "Pyhä Kolminaisuus". Oltiin aina yhdessä. Meidän seurassa liikkuvaa porukkaa ja meitä alettiin kutsumaan (me itse kutsuttiin) Jeejee porukaksi. (Klamydian biisistä). Oltiin punkkareita, kapinallisia.
Musta tuli huomaamattani kiusaaja. Mutta ei sellanen kiusaaja joka haki itselleen kiusattavaa. Lähinnä sellanen, että jos joku tuli ärsyttämään mua, tai katso meitä jotenkin pahasti, kostin kiusaamalla. Musta tuli agressiivisempi.
Murrosikä on muutenkin niin hullua hormoonimyrskyä (varsinkin tytöillä), että kun siihen liittää uusperheet, kiusatun taustan ja muut niin ei mikään ihme että olin sellanen. Olin vihanen. Olin henkisesti jotenki ihan sekasin. Viiltelin pahaa oloani pois, onneks en kuitenkaan niin paljoa että siitä olisi jäljet jäänyt tähän päivään.
Mun ehkä kuuluisin tapaus herätti niin paljon huomiota, että vanhat opettajat muistuttaa mua siitä vieläkin.
Löin pikaa välitunnilla. Nyrkillä naamaan. Hän tuli ärsyttämään mua, kun olin istuin yksin penkillä ja olin valmiiks tosi huonolla tuulella. Varotin poikaa, etten halua häntä siihen, vaan haluan olla yksin. Poika tuli lähemmäs ja naureskeli kaverinsa kanssa.
Varotin vielä kerran lyöväni jos hän tulee lähemmäs. Ja hän tuli. Ja mä löin.
Ja voi herranjumala! Sain kimppuuni kolme eri opettajaa, opon, kuraattorin ja kai koulun terveydenhoitajanki :D Ne kysy onko mulla ongelmia kotona, ja mä vastasin että oli vaan huono päivä.
Sillon oli kiusaamista, eikä siihen puututtu. Koska siitä ei puhuttu.
Nykyään kiusaaminen tapahtuu joka paikassa. Työpaikoilla, kouluissa, netissä, kaupungilla.
Mutta nykyään kiusaaminen on nostettu tapetille. Siitä puhutaan koko ajan joka paikassa.
Toivottavasti se on auttanu. Itse mietin asiaa oman lapseni kannalta. Jos joskus kuulen että häntä kiusataan, ja varsinkin että hän kiusais, tekisin selväksi että se ei ole missään nimesää hyväksyttävää. Jopa nyt päiväkoti ikäiseen lapseeni koitan iskoistaa sen.
Ei saa lyödä, kaikkien kans pitää leikkiä, jos joku kiusaa siitä pitää kertoa.
Haluan luoda lapseni kanssa sellaisen yhteyden, että hänestä tuntuu että voi kertoa mulle mitä vaan. Sillä se auttais kiusaamistapauksissa kaikista eniten. Se että nuoret ja lapset kertoisi siitä aikuisille.
Kiusaaminen ei ole koskaan oikein. Aion luokkakokouksessa viimeistään pahoitella omaa kiusaamistani luokkakavereiltani. Kiusaaminen EI ole ok. Se satuttaa aina. Ja voi jättää pysyvät arvet ihmiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti