Nuo ovat tunteita, joita olen saanu tuntea tänä syksynä teatteriharjotusten aikana. Tämä oli keskusteltu yhdessä jo keväällä, ja pyysin jopa luvan että saan lähteä tähän näytelmään mukaan. Silti olen viikottain aina joltain perheenjäseneltä saanut kuulla kommentteja asiasta:
" Et näe Ch:ta koskaan"
" Ch tulee kiukuttelemaan sulle kun olet niin paljon pois"
" Sovitaan tapaaminen talolle, SIT kun joskus teatteriltas ehdit"
Joiltain perheenjäseniltä nyt jaksaakin kuunnella sitä kiukuttelua, ja se menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, enkä ota niitä itteeni. Mutta viiminen niitti on se kun oma puoliso antaa sen kommentin. Se oli viiminen iskui, ja saa tällä hetkellä ne kyyneleet silmiin.
Se onneksi saatiin jo selvitettyä <3
Muille mulla ei ole mitään muuta sanottavaa kun että KIITOS. Tästä näytelmän tekemisestä olis voinu tulla yks ihanista asioista joita pääsen tekemään itelleni. Mutta te pilasitte sen. En tällä hetkellä nauti siitä. Ja ensi ilta on HUOMENNA.
En tiedä miten saan itteni tsempattua siihen fiilikseen jota tarviin että ensi-ilta menis putkeen. Että saan sen tuntuman pitäiski saada jotta homma lähtee pyöriin, niin että näytös menis nappiin...
Voisitteko kerrankin sanoa jotain kannustavaa? Nyt jos koskaan tarvitsen sitä.
Unohtakaa hetkeks se että joudun pyytämään lapsenvahdin kaksi kertaa viikossa lapselleni isovanhemmilta. Kun sitten taas toiset pitää lastaan jokapaikassa hoidossa 5 päivää viikossa, mutta heille ei sanota mitään syyllistävää kommentin puolikastakaan?!??
En tiä mitä olen tehny että oon ansainnut tämän syyllisyyden.
Anteeksi avautuminen, mutta olo on kasaantunut niin huonoksi, että on pakko saada sitä purettua pihalle.
Olenko huono äiti kun teen tämän?
Ansaitsenko minä tämän olon?
Miksi oma perhe tekee tämän?
Keskity ensi-iltaan ja nauti siitä. Kyllä elämä sen jälkeen asettuu uomiinsa.
VastaaPoista